Säveltäjä
JOONAS KOKKONEN SÄVELTÄJÄNÄ
Artikkelin on kirjoittanut sivuston johdannoksi musiikin tohtori Reima Raijas
Joonas Kokkosen (13.11.1921–2.10.1996) sävellystuotantoa on luonnehdittu melko suppeaksi, mutta hyvin monipuoliseksi. Hän kirjoitti kappaleita soolosoittimille, kamarimusiikkia, lauluja, kuoro- ja orkesteriteoksia, neljä sinfoniaa, sellokonserton ja pääteoksenaan pidetyn oopperan Viimeiset kiusaukset. Tuo teos on ollut kaikkein aikojen menestyneimpiä suomalaisia oopperoita ja sen saavuttaman suosion ansiosta oopperataide on saanut runsaasti uutta yleisöä.
Kokkonen työsti aina ajatuksissaan sävellyksen valmiiksi ennen kuin ryhtyi kirjoittamaan sitä nuoteiksi. Tässä suhteessa häntä voisi verrata Wolfgang Amadeus Mozartiin. Mozartin luomistyö oli kuitenkin nopeaa, Kokkosen pohdiskelevan verkkaista. Viimeisten kiusausten (ensiesitys 1975) sävellysprosessi kesti 16 vuotta.
Vaikka Kokkosen säveltäjäuralla voidaan erottaa eri kausia ja tyylipiirteitä, piti hän itse vanhoja mestarisäveltäjiä, kuten Giovanni Pierluigi da Palestrinaa ja Johann Sebastian Bachia tärkeimpinä musiikillisina esikuvinaan. Musiikin merkityksestä puhuessaan Kokkonen mielellään siteerasi Bachin sanoja: “Musiikilla ei voi olla mitään muuta tarkoitusta kuin Jumalan kunnia ja mielen virvoitus.”
Uudemmista säveltäjistä Béla Bartók teki suuren vaikutuksen Kokkoseen. Aivan kuten edellä mainitut säveltäjät, myös Bartók ja Kokkonen sommittelivat sävellystensä rakenteita usein niin sanotun Kultaisen leikkauksen periaatteen mukaisesti: kokonaisuus jaetaan kahteen osaan niin, että pienemmän osan suhde suurempaan osaan on sama kuin suuremman osan suhde kokonaisuuteen. Sävelteoksessa tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että jokin merkittävä musiikillinen käänne teoksessa sijoittuu sellaiseen kohtaan, jossa kultaisen leikkauksen matemaattinen suhde toteutuu. Viimeisten kiusausten sävellystyön aikana Kokkonen kertoi oivaltaneensa, että toisen näytöksen on suhtauduttava ensimmäiseen kuten ensimmäinen näytös suhtautuu koko oopperaan.
Sibeliuksen vaikutuksesta Suomesta oli jo varhain kehittynyt armoitettu “sinfoniamusiikin maa”. Täällä on maailmanlaajuisesti vertailtuna ainutlaatuinen sinfoniaorkestereiden verkosto, jota Kokkonen ponnekkaasti rakensi sekä säveltäjänä että merkittävänä yhteiskunnallisena vaikuttajana. Kokkonen sävelsi ensimmäiset kolme sinfoniaansa 1960-luvulla. Neljännen sinfonian kantaesitys tapahtui säveltäjän 50-vuotisjuhlavuonna 1971. Yleisesti uskotaan, että viides sinfoniakin oli jo valmiina, mutta sitä Kokkonen ei koskaan kirjoittanut nuoteiksi.
Kokkonen valaisi omaa ajatteluaan sinfoniasta seuraavasti: “Sinfonioita valmistellessani ja kirjoittaessani jouduin luonnollisesti toistuvasti pohtimaan mitä tarkoitan sinfonisuudella. Minulle muoto rakentuu tavallaan kahdella tasolla, ulkoisella ja sisäisellä. Ulkoisella muodolla tarkoitan sinfonian jakautumista osiin ja niiden vastakohta-ajattelua. Sisäinen muoto taas kasvaa sisältä päin siten, että kaikki lähtee liikkeelle ja rakentuu rajatusta määrästä motiiveja, jotka kulkevat ja etenevät suuria muodonvaihdoksia läpikäyden kautta koko teoksen...Omasta mielestäni sinfonia ei ole sävellyksen muoto, vaan ajattelutapa”.
Kokkosen lähestymistavassa luovaa työtä kohden korostui älyllisyys ja huippuunsa hiottu sävellystekninen ammattitaito. Innoitusta sävellyksiinsä hän löysi myös luonnosta, uskonnosta ja mystiikasta. Varhaisessa Pielavesi-sarjassa (1939) ja myöhemmissä Bagatelleissa (1969) pianolle hän sävelitti voimakkaita luontokokemuksiaan; myös kolmannen sinfonian (1967) innoittajana oli jokin luontoelämys, jota Kokkonen ei kuitenkaan halunnut esitellä, ettei kahlitsisi kenenkään omaa kuuntelukokemusta. Viimeisissä kiusauksissa on useita suomalaisen luonnon inspiroimia kohtauksia, kuten talvimyrsky, halla ja soutukohtaus.
Sellokonsertto (1969) oli ensimmäinen suurimuotoinen teos, joka valmistui Alvar Aallon suunnittelemassa Villa Kokkosessa Järvenpäässä. Kiitoksena talonsa arkkitehdille Kokkonen omisti konserton Aallolle. Teos oli alun perin sen kantaesittäjän, sellisti Arto Noraksen tilaama.
Kokkosen viimeinen huomattava teos on Järvenpään kaupungin Järvenpää-talon avajaisiin 13.2.1987 tilaama sävellys kamariorkesterille Il paesaggio (Maisema). Mystinen teos soi ajattomassa mielenmaisemassa Tuusulanjärven rannalla. Sävellyksen lopussa Kokkonen ikään kuin julistaa Järvenpään sävellyksen pääkaupungiksi esittämällä neljä arvoituksellista sävelaihetta – arvoitusten vastaukset paljastetaan tässä suluissa: e-a-es-h-b-e-es (Jean Sibelius), e-b-e-g-a (Erik Bergman), a-h-e-e (Paavo Heininen) ja a-as-es-e (Joonas Kokkonen).
Kirjallisuutta:
Heiniö, M. 1995. Aikamme musiikki. Suomen musiikin historia 4. Porvoo: WSOY
Kokkonen, J. 1981. Joonas Kokkonen – näköaloja luovuuteen ja ihmisyyteen. Toimittanut Elina Karjalainen. Porvoo: WSOY.
Kuokkala, P. 2016. Ikuinen lahjasi on tämä maa. Joonas Kokkonen – elämä ja taide. Jyväskylä: Pekka Kuokkala.
TYÖELÄMÄÄN
Ensikonsertin jälkeen 1950 opiskeluvuodet olivat takana ja oli aika siirtyä työelämään. Musiikin teorian ja historian lehtoraatti alkoi jatkuakseen vuosikymmenen loppuun. Perheeseen syntyi kolmas lapsi. Joonas konsertoi vielä muutaman vuoden keskittyäkseen sen jälkeen säveltämiseen.
Musiikkikriitikon ura jatkui ja nyt Joonas kirjoitti välillä Kauppalehteen, mutta palasi pian Ilta-Sanomiin.
Joonas Kokkosta pidettiin asiantuntevana ja rehellisenä kriitikkona. Jos arvioitavassa teoksissa oli puutteita, toi hän myös ne esiin.
Kerran Joonas arvioi erään musiikkialan tietokirjan käännöksen ala-arvoiseksi. Lopulta kirja vedettiin pois myynnistä. Nuorten taiteilijoiden murskaavaa kritiikkiä Joonas ei kannattanut.
Vuonna 1952 nuori säveltäjä kävi tapaamassa Sibeliusta Ainolassa. Joonas oli ollut esiintymässä SPR:n konsertissa Järvenpään Suvirannassa, jonka jälkeen kohtaaminen järjestyi. Elina Karjalainen kertoo tapahtumasta seuraavasti:
Sibeliusten Eva-tytär, ainoa lapsista, jolla oli oikeus tuoda taloon vieraita, kutsui Joonas Kokkosen Ainolaan Järvenpäässä pidetyn konsertin jälkeen sanoen: -On aika, että tapaat papan. Vieraan odoteltua kotvan säveltäjämestari tuli alas yläkerrasta. Hän keskusteli ystävällisesti nuoren vieraansa kanssa. Yhä päilyy Joonas Kokkosen mielessä iltapäivän tunnelma; päällimmäisenä Sibeliuksen ystävällinen ja myötätuntoinen suhtautuminen uuden sukupolven pianistiin. Palatessaan vierailulta kotiin Joonas Kokkonen kuljetti mukanaan koskaan haalistumatonta muistoa kohtaamisesta erään elämänsä tärkeän esikuvan kanssa.
Vuonna 1952 Kokkosen perhe muutti Helsingissä Herttoniemeen. Samoihin aikoihin Joonas alkoi valmistautua sävellyskonserttiin. Teos ”Neljä laulua Uuno Kailaan runoihin” oli työn alla valmistuen 1953. Seuraavaksi syntyi pianokvintetto, josta tuli säveltäjän läpilyöntiteos. Se oli ensimmäisen sävellyskonsertin päänumero. Konsertti pidettiin 26.10.1953 ja kuului Sibelius-Akatemian kamarimusiikkisarjaan. Muina numeroina olivat pianotrio, pianosonatiini ja Neljä laulua Uuno Kailaan runoihin.
Pekka Kuokkala kertoo kirjassaan palautteista näin: ”Jo tuolloin arvioista voitiin poimia ne piirteet, jotka sisältyvät Joonas Kokkosen säveltäjäkuvaan tälläkin hetkellä. Monessa lehdessä kiiteltiin Kokkosen selkeää, säästäväistä ja maltillista sävellystekniikkaa, joka ei tavoittele ulkonaisia tehoja, vaan etsii syvällisiä, jopa meditaatioon viittaavia ratkaisuja. Nuori säveltäjä koettiin rehdiksi persoonaksi, jonka teosten parhaita puolia olivat pyrkimys puhtaasti musiikilliseen ilmaisuun, eri ainesten vastakohta-asettelu ja vankka kokonaisuuden hallinta. ”
Joonaksen parisuhde oli ollut jo pitempään kriisissä, joka johti ensin asumuseroon ja lopulta avioeroon marraskuussa 1953. Seuraavana vuonna Joonas solmi avioliiton Maija (Else-Maj) Heljon kanssa.
Järvenpään yhteiskoulu vietti helmikuussa 1954 25-vuotisjuhlaa, johon Joonakselta tilattiin kantaatti Marjatta Kurenniemen tekstiin. Teos sai nimekseen ”Ikivihreä”. Kantaesityksen tulkitsi sekakuoro, tyttö- ja poikakuoro sekä lapsisolisti. Esitys radioitiin, mutta nauhoitukset kuten myös partituuri on kadonnut.
Vuonna 1954 Joonas teki ensimmäisen opintomatkansa Salzburgiin. Hän osallistui myös Pohjoismaisille musiikkipäiville Reykjavikissa. Joonas aloitti vastaperustetun Uuden Musiikkilehden päätoimittajana.
Keväällä 1955 Joonas matkusti uudelleen Wieniin kahdeksi kuukaudeksi. SOK oli myöntänyt stipendin. Matkan aikana Joonas sävelsi laulusarjan ”Illat” Katri Valan runoihin. Teos kantaesitettiin vasta vuosia myöhemmin. Joonaksen perhe-elämä oli kunnossa. Puoliso kannusti sävellystyössä. Tytär syntyi syksyllä. Näinä aikoina valmistui teos ”Duo viululle ja pianolle”. Kantaesitys oli syksyllä, jonka tulkitsivat Joonaksien hyvä ystävä, pianisti Timo Mäkinen ja viulisti Paavo Raitio.
Vuonna 1956 Joonas aloitti Musiikkia jousiorkesterille -nimisen teoksen säveltämisen. Sen kantaesitys oli maaliskuussa 1957 (esiintyy myös nimellä Musiikkia jousille). Teoksen esittivät Radion sinfoniaorkesterin jouset Nils-Eric Fougstedtin johdolla.
Teos oli tärkeä saavutus Joonas Kokkosen elämässä ja taiteessa. Iltasanomien Helvi Leiviskä kirjoitti:
”Näin laajan ja intensiivisen nousun säveltämiseen eivät riitä parhaatkaan opitut taidot, vaan lähtökohtana siihen on henkinen alkuvoima, joka on omiaan edelleen kohottamaan sävellyksen ajattomuuden ylevään ilmapiiriin. Erikoisesti tämä Joonas Kokkosen työn tulos oikeuttaa kohdistamaan hänen tulevaisuuteensa mitä korkeimmat toiveet, samalla kun teos kokonaisuudessaan, laajoine linjoineen ja sinfonisen kiinteine muotorakenteineen ansaitsee parhaat onnittelut."
”Musiikkia jousille” esitettiin myös Jyväskylän Kesässä, jossa se sai innostuneen vastaanoton.
PEKKA KUOKKALA: ”Joonas Kokkonen on alusta lähtien ollut universaali säveltäjä. Hän ei ole seurannut mitään ismejä eikä aikansa trendejä. Hän on taiteilija, jolle sävelteoksen syntyminen on ajatuksen luonnollisia reittejä kulkeva prosessi. Joonas Kokkosen taiteen juuret ovat kaukana menneisyydessä. Siksi se, mitä on syntynyt, on osoittautunut kestäväksi.”
Vuonna 1958 Joonas aloitti ensimmäisen sinfoniansa säveltämisen. Perheeseen syntyi toinen tytär.
Syksyllä Joonas sai Wihurin stipendin. Rahastosta esitettiin toivomus, että jakotilaisuuden ohjelmaan saataisiin jonkin Kokkosen orkesterilaulu. Koska sellaista ei ollut, Joonas teki Raili Kostialle laulun P. Mustapään runoon ”Lintujen Tuonela”.
Vuonna 1959 Joonas täydensi Lintujen Tuonelan kolmiosaiseksi laulusarjaksi ja kantaesitys oli huhtikuussa. Samana vuonna valmistui jousikvartetto nro 1, jonka kehittelyn hän oli aloittanut jo vuonna 1955. Perhe alkoi viettää kesiä Pielaveden Talassaaressa ja Joonas tutustui pikkuserkkunsa Lauri Kokkosen kirjoittamaan näytelmään ”Viimeiset kiusaukset”. Sen nähtyään alkoi kehittyä idea oopperan tekemiseen.
Vuonna 1959 Joonas nimitettiin sävellyksen professoriksi Sibelius-Akatemiaan. Professorinvirassa Joonas pani alulle teoriapedagogiikan opetuksen yksittäisille oppilaille. Uudistus noudatti laitoksen silloista kehittämissuuntaa.
Sinfonia nro 1 valmistui vuonna 1960 helmikuussa. Radion sinfoniaorkesteri kantaesitti Joonas Kokkosen ensimmäisen sinfonian, maaliskuun 15. päivänä 1960 Paavo Berglundin johdolla. Teos oli Yleisradion tilaussävellys. Sinfonia sai loistavan vastaanoton. Sen ehdoton sinfonisuus vakuutti musiikkipiirit. Eräs kriitikko näki suomalaisen sinfonian lähtevän uuteen nousuun.
Keväällä 1960 Kokkonen sai UNESCO:n taiteilijastipendin, jonka turvin koko perhe matkusti Sveitsiin. He asuivat Herrlibergissä Zürich-järven rannalla elokuusta seuraavan vuoden tammikuuhun saakka. Perhe teki matkoja Itävaltaan ja Saksaan, mutta suurimman osan ajasta Joonas kirjoitti toista sinfoniaansa. Teos valmistui Helsingissä kevättalven 1961 aikana. Matkan aikana Joonas tapasi ensimmäistä kertaa Rudolf Baumgartnerin Luzernin musiikkijuhlilla. Tämä toimi Festival Stringsin johtajana. Muusikot ystävystyivät ja ”Rudi” tilasi Joonakselta kamariyhtyeelleen uuden teoksen.
Kokkosen toinen sinfonia kantaesitettiin Radion sinfoniaorkesterin tiistaikonsertissa huhtikuussa 1961 Paavo Berglundin johdolla. Jälleen kriitikkojen arviot olivat yleisesti myönteisiä. Sinfonia esitettiin seuraavan vuoden syyskuussa Pohjoismaisilla musiikkipäivillä Kööpenhaminassa. Tanskalaiset kriitikot pitivät sinfoniaa konsertin parhaana teoksena.
Baumgartnerin tilausteos valmistui kesäkuussa 1962. Se sai nimekseen ”Sinfonia da camera”. Joonas muisteli tehneensä teoksen vaikeimman stemman alttoviululle tietystä syystä: ”Silloinen Festival Stringsin ensimmäinen altisti sanoi minulle kerran, että yleensä tällaisissa kamarimusiikkiteoksissa alttoviulustemmat ovat hirveän tylsiä - niissä on hyvin vähän kunnollista soitettavaa – ja ne ovat tavattoman helppoja. Niinpä otin sitten vinkistä vaarin, ja siellä on kyllä lähes mahdottomia paikkoja soittaa.”
Sinfonia da camera (kamarisinfonia), sai kantaesityksensä Luzernin musiikkijuhlilla Musica nova -konsertissa elokuun 31. päivänä 1962. Teos saavutti erinomaisen arvostelu- ja yleisömenestyksen. Zürichin neljä johtavaa lehteä kiitteli säveltäjää mm. hyvin rikkaasta mielikuvitusmaailmasta ja erinomaisesta kyvystä kirjoittaa jousiorkesterille.
Sinfonia da cameran kotimainen ensiesitys oli 18. marraskuuta 1962 Yleisradion musiikkiviikolla Rudolf Baumgartnerin kuuluisa Festival Strings Lucerne -orkesteri esitti Kokkosen uutuusteoksen Ritarihuoneella.
Joonaksen ystävä Timo Mäkinen totesi arviossaan: ”Säveltäjä on varmasti onnistunut vangitsemaan nuottipinnalle ihailtavan täydellisenä materian pakosta huolimatta sen abstraktisen taiteellisen idean, joka hänellä on teosta suunnitellessaan ollut." Sinfonia da camera sai Yleisradion sävellyspalkinnon, joka valittiin vuosina 1960-1963 kantaesityksen saaneiden orkesterisävellysten joukosta.
Joonakselta tilattiin kuoroteos Suomessa pidettävään Luterilaisen Maailmanliiton yleiskokoukseen. Säveltäjä alkoi suunnitella messua syksyllä 1962 ja päätyi säveltämään teoksen perinteiseen tekstiin. Näin syntyi ”Missa a cappella”. Sävellystyön jatkuessa keväällä 1963 oli käynnissä uuden akateemikon valinta. Joonas oli asetettu ehdolle. Lehdistö ei antanut työrauhaa.
Perhe muutti toukokuussa Järvenpään Satukallioon, jossa Joonas viimeisteli kuoroteoksen.
Vuonna 1963 Joonas Kokkonen nimitettiin Suomen Akatemian jäseneksi. Vuosina 1947–1969 Suomen Akatemiassa oli kaksitoista akateemikon virkaa, mm. kolme taiteellista, joiden haltijat velvoitettiin harjoittamaan ja edistämään omaa tieteellistä tai taiteellista alaansa. Kun akatemia alkuperäisessä muodossaan lakkautettiin vuonna 1970, saivat silloiset akateemikot pitää virkansa ja palkkaetunsa 70 vuoden eroamisikään saakka. Vuodesta 1972 akateemikko on ollut valtiollinen arvonimi.
Joonas sävelsi vuonna 1963 toisenkin kuoroteoksen - mieskuorolle P. Mustapään runoon ”Sammakon virsi sateen aikana” (Kokoelmasta Jäähyväiset Arkadialle, 1945).
Akateemikon virkaan kuului seurata musiikkialan kehitystä. Joonas kiersi konserteissa ulkomaita myöten. Häntä alkoi harmittaa se, että monissa teoksissa soi suuri määrä hallitsevassa asemassa olevia lyömäsoittimia. Siitä syystä Joonas kertoi halunneensa kirjoittaa protestiksi teoksen, jossa ei olisi lainkaan lyömäsoittimia, vaan ne korvattaisiin pianolla. Näin syntyi Opus sonorum (1964), jonka työnimenä oli ensin Musiikkia ilman lyömäsoittimia. Joonas muutti nimeä, koska halusi välttää kielteistä ilmaisua otsikkotasolla. Teos kantaesitettiin helmikuussa 1965 Radion sinfoniaorkesterin konsertissa, joka oli samalla Sibeliuksen 100-vuotiskonsertti.
Vuonna 1966 Joonas sävelsi toinen jousikvarteton, joka sai kantaesityksensä Yleisradion järjestämillä Kamarimusiikkipäivillä. Teoksen tulkitsi Ritarihuoneella Bastiaan-kvartetti, joka on koottu Berliinin filharmonikoista.
Vuonna 1966 Järvenpään Mieslaulajat tilasi Joonas Kokkoselta tunnuslaulun. Joonas oli aiemmin tehnyt kuorosävellyksen erääseen muuhun tarkoitukseen joten hän kääntyi ystävänsä Lassi Nummen puoleen. Runoilija laati valmiiseen lauluun uudet, herkkää luonnontunnelmaa henkivät sanat ja antoi sille nimen Lehvillä puiden. Kantaesitys tapahtui Järvenpään Mieslaulajien toimesta.
Kuoropartituurin alkuperäinen käsikirjoitus Joonaksen käsialalla
Vuoden 1966 lopulla valmistui "Laudatio Domini", joka on Joonas Kokkosen toinen suuri a cappella -teos. Se oli Yleisradion tilaus ja sävelletty kuusiääniselle kuorolle. Laudatio Dominin kantaesitys tapahtui helmikuussa 1967 Lontoossa Camdenin musiikkijuhlilla. Sen esitti Radion kamarikuoro johtajanaan Harald Andersen. Teos esitettiin myös Pariisissa. Joonaksen omien sanojen mukaan sekä Missa a cappella ja Laudatio Domini kuuluvat samaan elämysmaailmaan kuin ooppera Viimeiset kiusaukset.
Samoihin aikoihin Laudation viimeistelyn kanssa Kokkonen kokosi muutamia joululauluja kokoelmaksi ja antoi sille nimen Joululauluja lapsille.
Kaksi laulua on sävelletty 1950-luvulla ja kaksi vuonna 1966. Laulujen tekstit ovat eri runoilijoilta. Ensimmäinen joululaulu on Johannes Salmelaisen tekstiin tehty nimeltään Jouluna (1965). Toisen laulun runoilija on Ester Ahokainen, ja sen nimi on Aattoiltana (1958). Kolmas runoilija on Kokkoselle tuttu Oiva Paloheimo, jonka Metsän joulu on sävelletty vuonna 1966. Viimeinen laulu on Jaakko Haavion tekstiin tehty Legenda (1966).
Joonas Kokkosen sävellysten huipentuma 60-luvulla oli kolmas sinfonia. Paavo Heinisen mukaan se on säveltäjän tuotannon kulmakivi ja tyylillinen käännekohta. Teos sävellettiin Radion sinfoniaorkesterin 40-vuotisjuhlaan ja se on eräs Joonaksen menestyneimpiä teoksia. Se sai Pohjoismaiden neuvoston musiikkipalkinnon vuonna 1968.
Helsingin juhlaviikot tilasi Joonakselta uuden orkesteriteoksen vuoden 1968 festivaalia varten, jonka nimeksi tuli ”Sinfonisia luonnoksia”. Teoksen viimeistelyvaiheessa tuli uusi tilaus Göteborgissa toimivalta Levande Musik -yhdistykseltä määrittelyllä "muutama pikku kappale". Yhdistys järjesti keväisin uuden musiikin konsertteja, joihin hankittiin uutta ja tuoretta musiikkia ja kantaesityksiä. Tilatun teoksen nimi piti ilmoittaa mahdollisimman pian. Niinpä teoksen nimeksi tuli ”Viisi bagatellia”. (bagatelli = pieni sävellys/ pianosävellys) Pekka Kuokkalan mukaan teos oli nimeään laajempi, paremminkin "sinfonia soolopianolle".
Viisi bagatellia kantaesitettiin Göteborgissa Pohjoismaisilla musiikkijuhlilla huhtikuun 21. päivänä 1969. Pianistina toimi Göteborgin konservatorion rehtori, pianotaiteilija Gunnar Sjöström. Vuoden kuluttua Sjöström tilasi kaksoiskonserton huilulle, pianolle ja jousiorkesterille. Sitä Joonas ei lopulta suostunut tekemään, vaikka alkutahteja oli jo paperilla.
Vuonna 1968 Joonaksen tytär meni naimisiin. Syntyi hääsoitto, johon Joonas otti aiheita paria vuotta aikaisemmin tehdystä ”Legenda”-nimisestä lastenlaulusta. Vuotta myöhemmin säveltäjän äiti nukkui pois. Syntyi teos, joka sai nimekseen Surusoitto.
Vuonna 1967 Joonas oli ostanut tontin Tuusulajärven rannalta Vanhankylän kartanon läheltä. Hän tiedusteli ystävältään Alvar Aallolta vinkkiä, kuka voisi piirtää talon. Aalto tarjoutui itse tehtävään. Ensimmäinen luonnos syntyi järvenpääläisessä ravintolassa, kun Aalto innostui piirtämään syntyneen idean pöytäliinalle.
Rakennuksen keskellä olisi flyygeli, jonka ympärille seinät alkaisivat hahmottua. Pöytäliina lunastettiin mukaan ravintolasta lähtiessä. Talon perustustyöt tehtiin saman vuoden syksyllä. Itse rakennusperiodikesti vuoden 1968 kesäkuusta marraskuun loppuun. Perhe muutti uuteen kotiin seuraavan vuoden puolella.
Joonas oli jo vuodesta 1966 lähtien suunnitellut sellokonserttoa. Hän oli samana vuonna tuomarina Moskovan kansainvälisessä Tsaikovski-sellokilpailussa. Arto Noras voitti siellä kovassa seurassa toisen palkinnon. Kilpailujen aikana Joonas ja Arto Noras tapasivat illallista. Silloin he sopivat, että Kokkonen kirjoittaisi Norakselle sellokonserton. Joonas sai tietoa sellon teknisistä haasteista sekä Norakselta että seuraamalla kilpailijoita.
Sellokonsertto oli ensimmäinen suurempimuotoinen teos, joka valmistui uudessa kodissa. Joonas omisti teoksen Alvar Aallolle, koska tämä ei suostunut ottamaan korvausta talon suunnittelusta. Säveltäjä kertoi käyttäneensä ”Surusoiton” teemaa sellokonserton hitaassa osassa. Sellokonsertto kantaesitettiin Helsingin yliopiston juhlasalissa pidetyssä sinfoniakonsertissa lokakuun 16. päivänä 1969.
Turun yliopisto tilasi juhlakantaatin 50-vuotisjuhlaansa, jota käytettäisiin myös promootioissa eli valmistujaisjuhlissa. Arvi Kivimaa laati tekstiksi antiikin Kreikan aikaan sijoittuvan Erekhteion-runoelman. Sävellys tilattiin Joonas Kokkoselta. Teos huipentuu isänmaan ylistämiseen, jossa säveltäjä saattaa myös omalta osaltaan ilmaista rakkauttaan isänmaata kohtaan. Erekhteion-kantaatti esitettiin helmikuussa 1970 Jouko Tolosen johdolla.
1970-luvun alussa Helsingin juhlaviikot tilasi Joonas Kokkoselta musiikkia Finlandia-talon vihkiäisiin. Säveltäjä kirjoitti teoksen ”Inauguratio”, jonka nimi merkitsee juhlallista vihkimystä johonkin tehtävään. Teoksessa oli kuultavissa ”Viimeisten kiusausten” mukaista tunnelmaa ja sävelkieltä. ja orkestrointia.
Finlandia-talo ei valmistunut ajallaan, joten teoksen kantaesitys oli Kulttuuritalossa Jorma Panulan johdolla syyskuussa 1971.
Samana syksynä kantaesitettiin Kokkosen toinenkin orkesteriteos, neljäs sinfonia (1971). Radion sinfoniaorkesteri soitti sen Okko Kamun johdolla säveltäjän 50-vuotisjuhlien yhteydessä pidetyssä sävellyskonsertissa. Konsertin jälkeen kriitikot käsittelivät säveltäjän koko tuotantoa myönteisessä hengessä.
Joonas sävelsi viimeisen laulusarjansa ”Sub rosa” vuonna 1973, joka sijoittuu oopperan säveltämisen aikoihin. Teos on neliosainen Eeva-Liisa Mannerin runoihin sävelletty laulusarja. Laulajatar Heljä Angervo kantaesitti teoksen Helsingissä Suomen Solistiyhdistyksen tilausteoksen toukokuussa.1973. ”Sub rosa” on harvoin kuultu laulusarja. Nina Ahola lauloi sarjan Pentti Kotirannan säestämänä. Joonas Kokkosen muistokonsertissa 30.11.1996.
Syksyllä 1971 säveltäjä sai Den Norske Blåsekvintett -yhtyeeltä pyynnön säveltää puhallinkvinteton. Tämä tilaus käynnisti jälleen uuden vaiheen luoda kamarimusiikkia. Joonas totesi painiskelleensa kvinteton parissa koko vuoden 1972.Työ valmistui toukokuussa. 1973. Helsinki-kvintetti esitti sen alkuvuodesta 1974 Sibelius-Akatemian konserttisarjassa ennen ulkomaista ensiesitystä. Norjalainen tilaaja esitti sen vasta huhtikuussa 1975
Vuonna 1974 Joonas kirjoitti ”Viimeisten kiusausten” partituuria täyspäiväisesti pitäen opetustyöstään taukoa. Meneillään oli oopperan puhtaaksikirjoitusvaihe. Varsinainen sävellystyö oli tehty vuosien miettimisen tuloksena. Kiireen keskellä Joonakselta pyydettiin urkuteosta vapaamuurareiden tilaisuuteen. Kun aikaa ei ollut miettiä uutta tematiikkaa, säveltäjä päätyi ottamaan oopperan kolmannesta kohtauksesta aiheen urkuteosta varten. Näin syntyi ”Lux aeterna”. Tauno Äikää kantaesitti teoksen Helsingin vapaamuurareiden tilaisuudessa syyskesällä 1974. Joonas oli itsekin vapaamuurari.
”Viimeiset kiusaukset”-teoksen oli tilannut Helsingin Juhlaviikot yhdessä pohjoismaisten oopperatalojen kanssa vuonna 1971. Vuoden 1973 toukokuusta lähtien Joonas keskittyi oopperan säveltämiseen. Librettoa työstettiin yhdessä alkuperäisen näytelmän kirjoittaneen Lauri Kokkosen kanssa. Paavo Ruotsalaisen rooli oli alun perin ajateltu Martti Talvelalle, joten hänen äänialansa otettiin huomioon sävellystyössä. Huhtikuussa 1975 oopperan 559-sivuinen partituuri oli valmis. Työ oli kestänyt 16 vuotta.
Teoksen kantaesitys oli Helsingin juhlaviikoilla 2.9. 1975. Tapaus herätti suurta huomiota. Lehdistö oli kiinnostunut teoksen kirjailijasta, säveltäjästä, pääosanesittäjästä sekä monista muista henkilöistä ja osa-alueista. Helsingin Sanomien Erik Tawaststjerna kirjoitti laajamittaisen artikkelin teoksesta todeten lopussa: "Veikkaan, että Viimeiset kiusaukset tulee sijoittumaan myös kansainväliseen ohjelmistoon. Ensi-ilta oli suuri tapaus. Joonas Kokkonen kietoi kuulijakunnan musiikkinsa tuliseen verkkoon.” Tawaststjernan perusteellisuutta jopa moitittiin, koska se saattoi riistää katsojalta ensikertaisen elämyksen paljastaessaan liikaa. Oopperan valmistuminen oli Joonaksen uran huipentuma. Oopperaa esitettiin vuonna 1976 Tukholmassa ja Oslossa.
Oopperan jälkeen Joonas sävelsi teoksen ”Sonaatti sellolle ja pianolle”, joka valmistui maaliskuussa 1976. Sävellys oli luvattu tehdä sellotaiteilija Arto Norakselle Sibelius-Akatemian konserttisarjaan joulukuuksi 1975. Myöhästyminen johtui oopperaurakan jälkeisestä väsymyksestä. Toinen syy viivästymiseen oli sinänsä tärkeä matka Yhdysvaltoihin, jossa Joonas solmi suhteet kustannusliike Schirmeriin. Sellosonaatin kantaesitys oli Baselissa ja radioitiin moneen Keski-Euroopan maahan.
Sellosonaatin ohella Joonas Kokkonen sävelsi kolmatta jousikvartettoaan, jonka kantaesitys oli Helsingin juhlaviikoilla elokuun 24. päivänä Ritarihuoneella ja tulkitsijana Finlandia-kvartetti.
Vuonna 1977 Joonas sävelsi teoksen " ... durch einen Spiegel..." eli Metamorfooseja 12 jouselle ja cembalolle. Se oli Luzernin musiikkijuhlien tilaus ja omistettu juhlien taiteelliselle johtajalle Rudolf Baumgartnerille tämän 60-vuotispäivän kunniaksi.
Joonas kertoi, että teoksen nimi ja sen aiheuttama visio perustuu näynomaiseen kokemukseen, joka puolestaan liittyy uskonnollisen ajattelun piiriin. Teoksen aiheita oli kehitelty ”Viimeisten kiusausten” pohjalta.
Kantaesitys Luzernissa oli Joonas Kokkoselle ja hänen työlleen kansainvälinen kunnianosoitus. Joonas ei kuitenkaan kyennyt nauttimaan juhlallisuuksista, koska oli hiljattain saanut kuulla puolisonsa vaikeasta sairaudesta.
Kantaesityksen lopussa sattui hämmentävä tapaus. Osa yleisöstä poistui salista teoksen tärkeimmässä kohdassa. Syy ei liittynyt teoksen laatuun vaan oli hyvin arkinen: viimeiset junat Zürichiin ja Baseliin olivat pian lähdössä ja siksi osa yleisöstä kiirehti asemalle.
Joonas muokkasi vielä orkesteriteoksen "Interludeja" (näytösten välillä soitettu musiikki) oopperasta Viimeiset kiusaukset vuonna 1977 ja sovitti vuonna 1980 Ukko-Paavon virren lapsikuorolle ja orkesterille. Vuonna 1978 Viimeiset kiusaukset oli esitetty Kansallisoopperassa sata kertaa.
Vuonna 1979 Viimeiset kiusaukset esitettiin Lontoossa. Joonas sävelsi vielä yhden urkuteoksen ja antoi sille nimen ”Luxta crucem” (Ristin vieressä tai Lähellä ristiä). Teoksen nimi viestii sitä tunnelmaa, jonka puolison sairaus aiheutti. Teos sävellettiin Lahden Ristin kirkon urkujen vihkiäisiin. Aimo Känkänen soitti kantaesityksen vihkiäisjuhlassa elokuussa 1979.
Noin kuukautta myöhemmin Joonaksen puoliso Maija nukkui pois.
Vuonna 1980 Joonas solmi avioliiton niin ikään leskeksi jääneen Anita Pakoman kanssa, joka oli jo entuudestaan tuttu.
Akateeminen Laulu oli tilannut yhdessä Helsingin kaupunginorkesterin kanssa orkesterisäestyksellisen kuoroteoksen. Joonas päätti tehdä siitä sielunmessun Maijan muistolle. Sävellystyö alkoi Anitan kesäpaikassa Kuopiossa. Lopullisesti ”Requiem” valmistui Järvenpäässä.
Kantaesitys oli syyskuussa 1981 Finlandia-talossa Ulf Söderblomin johdolla. Teoksen esittivät Akateeminen Laulu Helsingin kaupunginorkesterin kanssa sekä solisteina Satu Tukiainen ja Jorma Hynninen. Samana vuonna Viimeiset kiusaukset esitettiin Zürichissä ja Wiesbadenissa.
Joonaksen täytettyä 60 vuotta hän sävelsi vielä muutamia teoksia. ”Improvvisazione viululle ja pianolle” sävellettiin pakolliseksi kilpailukappaleeksi Indianapolisin viulukilpailuun, joka pidettiin syyskuussa 1982.
”Sormin soitti Väinämöinen” mieskuorolle syntyi Kalevalan 150-juhlavuoden merkeissä vuonna 1985. Kantaesitys oli Vanhalla Ylioppilastalolla. ”II Paesaggio orkesterille” oli Joonaksen viimeinen orkesteriteos. Sen säveltäminen alkoi vuonna 1986 ja kantaesitettiin Järvenpää-talon vihkiäisissä vuonna 1987.
Viimeiset kiusaukset ooppera kiersi edelleen maailmalla. Vuonna 1983 teos esitettiin New Yorkissa ja Itä-Berliinissä sekä vuonna 1990 Kuopiossa. Vuonna 1994 vuorossa oli Oulu ja uusi tuotantoversio Kansallisoopperassa.
Vuonna 1991 kantaesitettiin nuoruuden aikaiset (1941-1947) Kolme laulelmaa Einari Vuorelan runoihin. Samana vuonna valmistuu viimeinen sävellys tuubafanfaari ”Crescat in G” ja se esitetään Göteborgissa.
1990 luvun puolivälissä Joonas Kokkosen terveys alkoi heikentyä. Hän nukkui pois 2.10.1996 vain reilu kuukausi ennen 75-vuotispäivää. Siunaustilaisuudessa soitettiin J.S. Bachin musiikkia, johon Joonas oli mieltynyt pienestä pitäen.
Syntymäpäiväkonsertiksi suunniteltu tapahtuma muuttui muistokonsertiksi Järvenpää-talossa. Tasavallan presidentti Martti Ahtisaari puolisoineen kunnioitti tilaisuutta. Paavo Berglund johti säveltäjän l. ja 4. sinfonian sekä " ... durch einen Spiegel..." teoksen.
